Pages

Wednesday, 31 August 2016

Etelä-Helsinki swagger kriisissä

Jo joskus muutama vuosi sitten etsiessäni kämppää, mietin, että haluaisin kokeilla Espoota. Olen siis asunut melkein koko elämäni Ratakadun eteläpuolella. Olen käynyt koulut keskustassa (Hanken taisi olla uskaliain vetoni - Cygnaeus, Norsen, Ressu ja Oikis sijaitsevat ihan lähellä) ja työskennellyt yhtä työpaikkaa lukuunottamatta Bulevardi - Etelä-Esplanadi akselilla.

Kävin silloin kurkkaamassa muutamaa kämppää Haukilahdessa, mutta suurin osa läheisistäni totesi, että hajoan sinne ensimmäisen talven aikana. Loppujen lopuksi olin tosi anarkisti ja muutin Etu-Töölöön (johon kyllä rakastuin Hietsun maastojen takia).

Lienee totta, että olisin yksin Espoossa kököttäessäni muodostanut hieman synkkiä ajatuksia siinä räntäkelien saapuessa.

Mutta NYT! Olen taas Espooseen kallellani. Kiinnostelee piha, kukkaset, metsämaastot, sauna, monta vessaa, hiljaisuus, oma jumppahuone ja isommat oltavat. Jotenkin nämä 70 neliötä kahdelle tuntuu naftilta, kun vertaa 150 neliön kaksikerroksiseen taloon.

Mikä sitten painaa? Oikeasti? Suurin epäilyksen siemen on korkokengillä kävely. Korkkareilla kävely Korkkarilla. Missäköhän hitossa minä patsastelen 10 sentin Louboutineissa Espoossa? Iso-Omenassako? Hmmm. Kaikki ne korkokengät. Aivan yksikseen keräämässä pölyä. Se pistää mielen matalaksi.

Toisaalta hermostuttaa olemattomat hermoni. Millä ilveellä ajattelin istua aamuruuhkissa tai odotella julkista liikennettä, kun hajoan siitä, ettei ne kahdet eteen tulevat valot ole vihreitä pyöräillessäni Kapteeninkadulta Töölönlahteen töihin? Saan sydärin heti ensimmäisessä Länsiväylän ruuhkassa ykkösvaihteella sahatessa.

Mutta kaikki se tila, luonto ja hiljaisuus.
Ja 33% lyhyempi matka landelle.
Eikä tarvitsisi olla yksinkään - minulla on maailman paras kämppis. Joka on muuten hienovaraisesti huomauttanut, että ne korkokenkäkävelyni kaupungilla ovat aika harvassa. Että voinhan minä ihan sieltä Espoostakin tulla tänne patsastelemaan. True.

Ja ne ruuhkat olen käytännössä välttämässä sillä, että käyn anyways treenaamassa aamuisin, joten matkani keskustaan taittuu jo ennen ruuhka-aikoja. Sitä paitsi etätöitä voin tehdä aivan niin kuin tähänkin asti eli ihan joka päivä ei toimistolle/asiakkaalle tarvitse edes körötellä.

Mutta kyllähän siinä Etelä-Helsingin kuplassa muotoutunut imagoni kärsisi. En tiedä saako sitä kompensoitua isolla läänillä. Voin tietty olla se hullu, jota naapurit tuijottaa kun se hiihtää korkokengissä pitkin Espoon ryteikköä.

Tämmöistä paatoksellista pohdintaa tänään.



Sunday, 21 August 2016

Miksemme pärjää urheilussa?

Katselen tässä Rion miesten maratonia ja pikkaisen hävettää omat maratonajat kun seuraa tuota tahtia. Nopeimmat vetävät vähän reilu kahden tunnin ajalla. Suomesta ei ole yhtään miestä mukana kestävyysjuoksuissa. Tuossa mainittiin, ettei Pohjoismaista ylipäänsä ole kovin montaa juoksijaa mukana, olisiko ollut yksi Norjasta ja yksi Tanskasta. Miksi meillä ei ole tarpeeksi kovatasoisia kestävyysjuoksijoita? Tai pikemminkin, miten voi olla, ettei Suomi pärjää enää missään lajissa? Aivan kammottavaahan tuo meininki on ollut. Ei ihme ettei kiinnosta seurata. Olen katsonut ehkä tunnin verran Olympialaisia näiden viikkojen ajan. Lähinnä voimistelua kun Simone Biles on rökittänyt kaikki aivan ylivoimaisesti.

Mietin tätä ja uskon, että syy siihen, ettemme pärjää urheilussa on se, että meillä menee liian hyvin. Kaikille on turvattu peruskoulutus ja myös köyhät lapset pääsevät hyviin kouluihin. Yliopistoonkin pääsee melkein kuka tahansa joka vähän jaksaa lukea, eikä mistään lukukausimaksuista tarvitse huolehtia. Täällä ei tarvitse yrittää saavuttaa yhteiskunnassa menestystä tai parempaa elämää  muilla keinoin. Se on jo perustasolla turvattu. Voi heittäytyä laiskaksi. Meillä myös arvostetaan koulutusta enemmän kuin urheilumenestystä. Jenkeissä monien nuorten ainut toivo päästä yliopistoon on urheilla hyvin ja saada urheilustipendi. Vielä köyhemmissä maissa urheilu (kuten juoksu, joka on varmaan edullisimpia lajeja) voi olla ainoita asioita mitä pystyy tekemään edistääkseen elintasoaan. Enkä mitenkään tarkoita, että pitäisi olla vähävaraisia jotka joutuvat juoksemaan statusta saadakseen. Mutta varmasti tasa-arvoisella yhteiskuntarakenteella on vaikutusta. Mielestäni tähän liittyy myös vääjäämättä se, että jengi täällä on vähän liian mukavuudenhaluista. Kun nuoret voi pelata tietokonepelejä mukavasti kotona ei pitkät lenkit ulkona paljoa napostele.

Ja niin, Maailman sadan parhaan kestävyysjuoksijan joukosta vain 13 juoksijaa on muualta kuin Keniasta tai Etiopiasta. Moro. Siellä ei paljon Suomi-poika pötki.

Hävettää.

Saturday, 20 August 2016

Dingle bound

Tulee vähän Dingle-painotteinen viikonloppu. Eilen oli Accounts-tiimin päivä ja tänään lähden mökille hengailemaan dingleläisten kanssa. Piti tulla aikaisin kotiin eilen, koska halusin nauttia kerrankin yksinolosta (ja päästä salille tänään aamulla), mutta nukahdin sohvalle ennen kymmentä, ja nostin herättyäni vain sen verran kytkintä että pääsin sänkyyn asti. Oli henkisesti jotenkin rankka viikko, enkä ole nukkunut kunnolla. Pää kävi ylikierroksilla. Ehkäpä se tästä nollaantuu.

Käytiin muuten torstaina katsomassa Secret life of pets -leffa. En ole nauranut pitkään aikaan niin paljon. Jos toivoo aivot narikkaan tyyppistä hyvän mielen viihdettä niin suunnatkaa katsomaan.

Wednesday, 17 August 2016

Hyvä after work Helsingissä

Käytiin eilen kollegan kanssa after workilla niin kivassa paikassa että pitää vinkata tännekin. Ravintola Izakayassa Runeberginkadulla (Mamma Rosan vieressä) on ti-pe 17.45 asti 20 € after work joka koostuu kolmesta itse valitsemasta tapaksesta ja lasista skumppaa/viiniä. Tapakset olivat japanilaistyylisiä ja todella maukkaita. Iso peukku. Itse söin marmorihärkää, grillattua parsaa ja beef bunin. Aivan sairaan hyviä kaikki annokset. Paikka on myös tunnelmallinen ja rauhallinen, joten puitteet olivat kunnossa. Käykää ihmeessä kokeilemassa.

Tänään kävimme Dinglen porukalla pelaamassa pesäpalloa. En ole pelannut sitten yläasteen. Pidin lajista nuorena tosi paljon, joten oli hauska päästä kokeilemaan pitkästä aikaa. Tosin pelkään kaikkia lentäviä esineitä jotka tulevat edes vähän samaan ilmansuuntaan kuin missä sijaitsen, joten mikään hyvä kenttäpelaaja en ole. Lyöminen onnistuu sitten vähän paremmin. Mutta täytyy kyllä sanoa, että -aivan kuten ala-asteella, jolloin minut pantiin välillä viilenemään penkille kun pelaaminen käy niin hermoille - tunteella pelattiin. En vieläkään siedä sitä että häviän. Ala-asteella ne jotka olivat joukkueessani mielestäni mokailleet saivat kyllä tuntea nahoissaan jos hävittiin. Olin vihainen koko päivän. Enkä ole viisastunut näinä vuosina yhtään. Vieläkin sattuu ihan fyysisesti jos joukkueeni ei pärjää. Toisaalta se on hyvä, sillä se pitää minut aktiivisena ja suoritusintoisena. Kun tajusin ettei kärsivällisyyteni riitä olemaan täydellinen missään, päätin tehdä sairaan paljon asioita 85 prosenttisesti. Sekin on taktiikka ;).

Juuh elikkäs, ei kannata pyytää minua peli-iltoihin tai mihinkään edes leikkimieliseen kisailuun.

Kun asiat ei mene niin kuin Jasmiina haluaa, on ilme yleensä tämä:

tai tämä:


okei myönnettäköön, tässä olen vain juonut rakia.

Sunday, 14 August 2016

Metamorfoosi ja vuoden paskin Flow-arvostelu

En alunperin ollut ajatellut astuvani Flow -alueelle tänä vuonna ollenkaan, mutta sitten kaveri pisti ryhmää pystyyn ja päädyin ostamaan lauantaille lipun. En siis edes katsonut kuka siellä esiintyy, sillä viime vuonna näin varmaan säälittävät kolme keikkaa kolmen päivän aikana. Heiluin sosialisoimassa loppuajan. Ostin itse asiassa lipun Finnairin pluspisteitä käyttäen, mikä oli ihan hyvä veto, kun en varmaan koskaan elämässäni tule keräämään niin paljon pisteitä, että niistä heruisi edes menolippua Tallinnaan. Finnairin Plus-järjestelmä on kyllä mätä kuin mikä.

Kun keli oli mikä oli, eikä oikeastaan mikään bändi kiinnostanut, niin ei alueelle ollut mikään hinku. Brunssailimmekin ensin neljään saakka Hernesaaressa, minkä jälkeen lähdimme pikkuisen kiertotien kautta Suvilahteen. Keli oli siinä vaiheessa kyllä jo prognooseihin nähden aikas bueno. Peräti niin bueno, että aurinkolasien kotiinjättäminen osoittautui erheeksi.

En tiedä johtuiko sääennusteista, epäkiinnostavasta esiintyjävalikoimasta, liian aikaisesta heräämisestä (miksi hitossa herään klo 8 lauantaiaamuna, vaikka väsyttää?!) vai yksinkertaisesti kypsyysasteestani, mutta ei lähtenyt. Ei sitten millään. Voin rehellisesti sanoa, että seiskasta eteenpäin odotin vain että saan todeta taksikuskille kotisoitteeni. Ei kiinnostanut yhtään. Viime vuonna vedin kolme päivää tukka putkella silmät kiiluen aamupäivästä aamuyöhön - nyt jaksoin alueella kaksi tuntia ennen kuin koko homma rupesi kyllästyttämään. Kotiintuloaikani lauantaina? 21:40. Khrm.

Eikä tämä ole Flow'n vika. Tässä on kyse laajemmasta ilmiöstä. Minusta on tullut tylsä. Parisuhdetylsä. Viime vuonna - sinkkuna - olin koko ajan menossa ja ulkona. Sen jälkeen kun rupesin seurustelemaan olen ollut ulkona tasan kaksi kertaa. Siis kaksi kertaa - KAHDEKSASSA kuukaudessa. Ei vidu. Jos vanha minä tulisi vastaan, se ei edes moikkaisi nykyistä minääni. Tykkään toki yhä nähdä kavereita ja lipittää punaviiniä juorujen kera - mutta sillä lailla tuhkimomaisesti - viimeistään puoliltaöin kotona.

Näin siinä vaan kävi, että vaikka kuinka vieläkin väitän että rakastin entistä menevää elämäntapaa, niin aikansa kutakin. En jaksa pakottaa itseäni roikkumaan baarissa tai kukkumaan festarilla, kun aidosti vaan väsyttää ja halajaa kotisohvan rauhaa. Eikä rehellisesti ole kyse siitä, etten saisi lähteä. Täällä oikein odotetaan, että tulisin skumppispäissäni aamuyöstä kotiin, mutta en jaksa. En ymmärrä tätä metamorfoosia itsekään. Voi tietysti olla, että viime vuoden rilluttelun jälkeen olen vain väsynyt ja jossain vaiheessa stamina nousee. Mutta nyt ei viitsi. Ei yhtään tee mieli.  Onhan se ok?

Ensi vuonna säästän ne vähätkin pluspisteeni muumimukeihin.


Saturday, 6 August 2016

Nuorna vitsa väännettävä.

Palasin eilen sopivasti perjantaiksi töihin. Alkuviikosta oli jo pientä ahdistusta päällä, kun tuntui, että kaikki muut ovat palanneet, ja omalta osaltani työtehtäviä kertyy. Tulee vähän ahdistava olo kun tietää että olisi asioita tehtävänä. Olikin oikeasti hyvä fiilis päästä läppärin kanssa Töölönlahden officella purkamaan to do -listaa. Vaikka aina on vähän nihkeä tietää, että loma loppuu kohta, niin eilen olin toimistolla oikeasti onnellinen. Tiedän jo, että syksy tulee olemaan aika työntäyteinen, mutta pidän siitä. Tänä syksynä haluan saada aikaan jotain vähän isompaa. Aion tsempata entistä enemmän.

Aloitin syysarjen heti kuuden herätyksellä ja poljin Elixiaan aamutreeneihin. Vedin puoli tuntia pyörällä (olin aivan litimärkä!) ja puolen tunnin setin rintaa ja selkää. Nyt kun juoksua on joutunut vähentämään aivan minimiin, niin yritän saada aerobista treeniä salilla enemmän. Tuo 30 min pyöräilyä/30 min lihastreeni on itse asiassa aika mukava setti - ei tylsisty kumpaankaan. Ja tuntuu rintalihaksissa tänään - mikä on parasta. Liian usein treenaan varmaan turhan kevyesti, koska seuraavien päivien kiputiloja ei ole tullakseen. Ärsyttävää. Pitänee treenailla myös jonkun toisen kanssa, ehkäpä siitä tulisi haastetta. Se itsensä psyykkaaminen ei näemmä riitä. Tosin treenikaverin pitää ehdottomasti olla kova treenaaja, eikä mikään hölöttäjä joka haluaa keskittyä enemmän kuulumisten vaihtoon kuin itse asiaan. Kun tulee liikuntaan, en missään nimessä ole mikään sosiaalinen eläin. Haluan saada saliajan maksimaalisesti hyödynnettyä. Mennään sitten erikseen kahville höpöttämään.




Tuesday, 2 August 2016

Music MondayISH






Järjestyksessä jo heti toinen musiikkimaanantai jäi toteuttamatta rantaloman takia. Ja eilinenkin meni pipariksi. Hmm. Tyypillistä. Mutta nyt taas back in the game!

Tällä kertaa vähän chillimpää. Jos jonkun kuuntelette, niin valitkaa ainakin tuo ensimmäinen - se on tajuttoman hyvä!
Keitän tuossa paraikaa kaurapuuroa. En ole mikään valtaisa puuron ystävä - koostumuksen pitää olla juuri oikeanlainen, vähän löysä - muuten pureskelen oksennusrefleksein sitä eikä asiasta tule yhtään mitään. Mutta, maistoin juuri sopivaa puurokoostumusta raejuuston kanssa yksi päivä ja se oli yllättävän hyvää. Toki siinä pitää olla Sydänliiton suositusten ylittävä määrä suolaa ja voita, mutta kuitenkin. Kuulostaa edessä siltä että yritän syödä tosi terveellistä aamiaista. Eli nyt sitä. Sitten Elixiaa. 

Huomaan muuten, että olisi pitänyt lähteä näiksi viimeisiksi lomapäiviksi pois stadista. Nyt on vaan jotenkin huono omatunto siitä, etten ole töissä ja ahdistaa. Eikä nyt oikeastaan ole kovinkaan paljon tekemistä saleilun lisäksi.


Monday, 1 August 2016

Grexit

Kalimera!

Palauduttiin eilen kotiin Kreetan kuumuudesta. Pidin kerrankin vähän laptop off-linea (vaikka toki olin raahannut sen mukaan).

Oli täysin nollaava reissu ja aurinkoa sain taas sen verran, etten varmaan erotu varjosta. Jos vertaa toukokuista Rhodoksen reissua niin nyt oli selvästi turistirysää, mutta hotelli oli onneksi melko väljä ja hengailimme koko viikon pelkästään siellä, nauttien all inclusivesta ja hyvistä pooleista. Lapsia olisi voinut olla vähän vähemmän (=ei ollenkaan). Muuten paikka oli kiva ja varsinkin ruoka oli hyvää. Mikä sinänsä on hieman tuhollista bikinikunnolle, kun vetää buffamaisesti kolme kertaa päivässä ja marinoi itseään lisäksi alkoholilla. Vedettiin ranskalaisia melkein joka päivä.

Ihan kiva palata normilaiffiin siis. Tai no, lomalla olen vielä perjantaihin asti. Mutta yritän treenailla ja syödä vähän terveellisemmin. Jumppailin joinakin aamuina maailman kämäsimmällä salilla (lähinnä juosten juoksumatolla) ja vedin omia jalkatreenejä hotellin puutarhassa. Teimme myös muutamana päivänä aurinkotuolien vieressä lankutushaasteita (3 kertaa 1 - 1:20 min).

Jos jotain olisi kaivannut, niin sellaista väljää rantaa ja enemmän nähtävää. Rhodoksella pidin siitä, että historiallinen vanha kaupunki upeine satamineen ja Acropolis of Rhodes oli kävelymatkan etäisyydellä. Illalla pystyi käppäillä ihastelemaan muutakin kuin hotellin pihaa ja baaria. Mutta hyvä näinkin. Nautin. Ja nyt on kyllä todella energinen fiilis. Sitä paitsi oli ihanaa palata kotiin raikkaaseen tuuleen ja vehreyteen (Kreetahan on rutikuiva ja hiekan värinen). Suurin huolenaiheeni - parvekekukatkin - voi vielä hyvin - jeee!

Heraklionin lentokenttä kotimatkalla oli sitten aivan omaa luokkaansa. Aivan järkyttävä jono check-iniin eikä mistään itsepalveluautomaateista tietoakaan. Jonoa kesti toista tuntia. Välillä laukkuhihna oli rikki ja muutenkin ihmisillä kesti järkyttävän kauan. Kun kyseessä on kaksi tehokkuusintoilijaa niin voitte kuvitella miten monta sekuntia meni ennen kuin revimme pelihousut. Keskityimme pohtimaan miten monta asiaa hoitaisimme itse paremmin. Pitäisiköhän tässä ryhtyä lentokenttäkonsultiksi? Ei enää koskaan kyseiselle kentälle, thank you very much.

 Mutta nyt salille vetämään himotappotreeni. Kenties saan pari ranskalaista anteeksi.








Back to Top